19.3.2014

Puhutaan rahasta

Martin Heidegger on määritellyt taiteen tapahtumaksi, jossa totuus asettuu teokseen tekeille. Maailmassa, jossa kaikki maksaa, tuolle tapahtumalle pitäisi pystyä määrittelemään hinta, rahallinen arvo. Taiteilijat eivät tunnetusti halua puhua rahasta, paitsi silloin kun sitä on joko liian vähän tai ei ollenkaan, siis käytännöllisesti katsottuna aina.

Taiteilijoiden suhde rahaan on ristiriitainen. Yleensä ihminen tekee työtä, jotta saisi rahaa. Työstä halutaan palkkaa myös silloin, kun työ sinänsä on mieluista ja tekijä tekisi sitä mahdollisesti myös palkatta. Viime vuosina taiteilijan työstä on alettu puhua yhä enemmän työnä muiden töiden joukossa, ammattina ammattien rinnalla. Kuvataiteilijalla ( ja tietysti myös kirjailijalla) vain on yksi erityinen ongelma muihin ammatteihin nähden: taiteilija tekee työnsä ja vasta työn valmistuttua selviää, haluaako joku maksaa siitä mitään. Yleensä ei halua. Joskus on myös niin, että joku haluaisi palkata taiteilijan tekemään tietyn työn ja jopa maksaa siitä. Tilaustyön maksaja haluaa myös asettaa tiettyjä reunaehtoja, vaatii taiteilijalta yhtä ja toista, aivan kuin vaatisi putkimieheltä tai hammaslääkäriltä. Taiteilija saa toimeksiannon, jos suostuu ottamaan sen vastaan. Yleensä suostuu, sillä taiteilijalla on harvoin niin paljon rahaa, että voisi olla suostumatta. Tilaustyö merkitsee yleensä myös mahdollisuutta saada teoksensa julkisesti esille, vuorovaikutukseen yleisön kanssa lyhyttä gallerianäyttelyä pidemmäksi ajaksi, ehkä jopa vuosisadoiksi. Ajatelkaa, olla äänessä (silmissä) tauotta satojen vuosien ajan, kuten vaikkapa Mikael Toppelius on ollut Haukiputaan, Kempeleen ja Kiimingin kirkoissa.

Olimme menneellä viikolla opiskelijoiden kanssa tutustumassa julkiseen taiteeseen Oulussa ja ympäristön kirkoissa. Hannu Väisänen on tehnyt alttaritaulun, sarjan aiheeseen liittyviä teoksia ja suunnitellut kirkkotekstiilit Pyhän Tuomaan kirkkoon. Opas kertoi meille, että alttaritaulu jouduttiin laittamaan neljään osaan, koska kirkkoherra halusi alttaritauluun ristin. Asiasta oli väännetty pitkään taiteilijan kanssa, joka loppujen lopuksi oli antanut periksi. Alttaritaulu on hieno teos, vaikka onkin jaettu neljään ja julistaa heikommallakin ymmärryksellä varustetulle katsojalle ristin sanomaa, mutta sen esilläoloon liittyy ristiä suurempi rasitus: väärin asennettu patteri on luonut aivan oman sävynsä teoksen alaosaan, jossa näkyy myös epäonnistunut yritys pyyhkiä harmaata pois. Taas tarvittaisiin rahaa: teoksen ammattitaitoiseen puhdistamiseen ja patterin siirtämiseen toiseen paikkaan. Jos viemäriputki olisi haljennut tai rahakirstun vartijalla hammas pahasti reikiintynyt, olisi viat jo korjattu, laskusta viis. Mutta taideteoksen ei katsota vaikuttavan epäsuotuisasti kirkkokansaan turmeltuneesta alaosastaan huolimatta, kun risti kuitenkin on selvästi näkyvillä. Harmaa savusumu teoksen alaosassa saa levitä kaikessa rauhassa, kun taiteilijakin on kuulemma ilmoittanut, ettei enää astu jalallaan koko kirkkoon.

Nyt voisi ajatella, että vain kirkoissa suhtaudutaan taiteeseen näin huolettomasti, mutta ei vainenkaan, sama asenne vaikuttaa myös tieteen temppelissä, siis yliopistossa. Oulun yliopistoon on sijoitettu lukuisia julkisia teoksia, ja hyvä niin. Jaakko Pernun korkeuksiin kohoavat puuveistokset löytyivät kohtuullisen etsimisen jälkeen julistesermien tiiviisti ympäröiminä paikassa, jossa moni ei varmasti edes huomaa monimetrisiä veistoksia. Ne olivat kuitenkin hyvässä kunnossa, vaikka aika lailla näkymättömissä. Taiteilija on saanut palkkansa ja yliopisto teoksensa ja kaikki ovat varmasti tyytyväisiä. Moniko opiskelija tai henkilökuntaan kuuluva havaitsee taiteen läsnäolon jokapäiväisessä ympäristössään, on sitten toinen asia. Vastaavia esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin, mutta nämä kaksi tulivat päällimmäisinä mieleen, kun niin äskettäin silmille hyppäsivät.

Ja nyt sitten pitäisi alkaa puhua rahasta. Taiteilijoiden toimeentulo puhuttaa paitsi taiteilijoita myös taidekoulutuksen rahoittajia. Paljonko valtion tulisi sijoittaa euroja koulutusaloille, jotka eivät takaa opiskelijoiden työllistymistä, siis toimeentuloa, valmistumisen jälkeen?  Kannattaako julkisen taiteen huono kohtelu, kun teoksen hankintaan on käytetty huomattava summa yhteisestä pussista tulevaa rahoitusta? Miksi yksityisten ihmisten rahat loppuvat juuri silloin, kun pitäisi hankkia kotiin taideteos, vaikka koko sisustus uusine kalusteineen on hankittu osamaksulla ja pihalla kiiltää uusi kymmenien tuhansien eurojen hintainen auto? Miksi taiteeseen ei riitä rahaa, tai toisaalta, miksi taiteeseen sijoitetusta pääomasta ei huolehdita samalla pieteetillä kuin muusta kiinteistöstä, autoista, huonekaluista, pihaistutuksista? Taiteella uskotaan olevan rahaan liittymättömiä arvoja, jonkinlaista materiaan kiteytynyttä sielun tapaista. Tuosta sielusta vain ei tunnu välittävän kukaan sen jälkeen, kun raha on vaihtanut taskua. Taiteilija siirtyy seuraaviin tehtäviin ja taiteen välittäjätahot, museot, galleristit, erilaiset taidehankintatyöryhmät unohtavat teoksen, kun se on sijoitettu paikalleen. Asia on hoidossa, kun tilitapahtumat on viety asianmukaisesti kirjanpitoon. Simone Weil kirjoitti aikanaan, ettei mikään ole niin yksinkertaista kuin numero, se ei vaadi minkäänlaista ajattelua, huomiota tai pohdintaa. Weilin mukaan raha on kaiken turmeluksen alku ja juuri, itse asiassa juurettomuutta synnyttävä tekijä maailmankaikkeudessa. Olen Weilin suuri ihailija, mutta taiteilijana en voi olla ajattelematta rahaa, vaikka se turmelisikin sieluni, joka tarvitsee taidetta, joka puolestaan tarvitsee rahaa.

Palataan Haukiputaan kirkkoon ja Toppeliuksen maalausten äärelle. Kirkon koristelun kustansivat aikanaan yksityiset talonpojat. 1700-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa oli varallisuutta ja aatteellista uskoa taiteeseen sijoittamiseen. Uskon, että maanviljelijä, joka on maksanut kirkkoon tulevan maalauksen, on pitänyt taiteen läsnäoloa julkisessa tilassa merkittävänä asiana. Todennäköisesti kukkaronsa nyörit avannut mesenaatti on istunut useimpina pyhäpäivinä penkissään ja katsellut niin taivaan kuin helvetinkin eloa kirkon seinillä papin saarnaa kuunnellessaan. Kirkkotaiteen tehtävä oli ennen vanhaan kansan valistaminen, evankeliumin ja tuomion julistamisen visualisointi. Tänä päivänä elämme taas visuaalisen kerronnan nousukautta ja väki suuntaa katseensa kuvaan sanan sijasta. Millä tavalla julkinen taide, tai julkisen taiteen hankinnoista vastaavat tahot, suhtautuvat kuvatulvaan? Mikä on julkisen taiteen merkitys ja ketä varten hankintoja tehdään? Miksi on tärkeää budjetoida rahaa julkisiin taidehankintoihin? Millä tavalla taiteen uudet muodot otetaan huomioon julkisia teoksia hankittaessa?

Heidegger kirjoitti taiteen alkuperästä ja totuuden asettumisesta teokseen tekeille. Kovin ylevää, kuten tuo talonpoikien varojen sijoittaminen kirkkomaalauksiin. Taideteoksen syntymisen yhteydessä tuntuu kiusalliselta puhua rahasta ja taiteilijan toimeentulosta. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä kiusallisempia ajatuksia alkaa tunkea aivopoimujen mutkista. Kenelle julkiset teokset ovat tänään tarkoitettuja? Voiko julkinen taidehankinta olla liikkuvaa kuvaa internetissä? Onko julkinen teos aina sidottu tiettyyn paikkaan ja paikalliseen rahaan? Rovaniemellä puuhataan aloitetta taidehankintoja koskevasta prosenttiperiaatteesta, jonka mukaan tietty summa rakennus- tai remonttikustannuksista julkisissa tiloissa varataan taidehankintoihin. Ajatus on erinomainen ja toteutuessaan edistää sekä taiteilijoiden toimeentuloa että taiteen läsnäoloa julkisissa tiloissa. Rovaniemi voisi olla edelläkävijä myös julkisen taiteen määritelmissä ja pohtia, mitä muuta julkinen taide voi olla kuin taide-esineitä tiettyihin tiloihin sijoitettuna.

Jaana Erkkilä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti