16.10.2014

Taiteellisesta toiminnasta ja tulostavoitteista

Taiteen synty on hidasta ja epävarmaa, kuin vesimassan työntämistä paljain käsin. Oppiminen on hidasta ja aikaa vievää, eikä tuloksista voi sanoa mitään varmaa ennen kuin joskus aikojen kuluttua, kun ihminen ei enää oikeasti muista oppineensakaan, hän vain osaa, eikä tiedä, miten.  Jokainen joka on ollut henkilökohtaisesti mukana taiteellisessa työssä, tietää miten kauan jonkin yksinkertaisen asian kypsymiseen saattaa kulua. Joskus työtä saa tehdä pitkään ja hartaasti, eikä valmista synny. Harjoittelu vaatii aikansa, eikä se suostu asettumaan tilastollisiin keskiarvoihin oppimistulosten nopeuskilpailussa.

Taiteellisen toiminnan ytimessä on halu nähdä ja tehdä uudella tavalla, kurkottaa uteliaasti totutun ja turvallisen tuolle puolen. Asioiden tekeminen uudella, omalla tavalla, vaatii aina riskien ottoa ja tietyn määrän hällä-väliä -asennetta koeteltuja kaavoja kohtaan. Kun taiteen tai ajattelun kentällä on syntynyt jotakin uutta, on aina kyse ollut vallitsevista normeista poikkeamisesta. Vanha turvallinen, kaikkien taiteeksi tunnistama on hylätty, ja liikkeelle on lähdetty uhkarohkeasti, mutta määrätietoisesti. On lähdetty sissimeiningillä erämaahan tai asfalttiviidakkoon ja luotettu siihen, että jossakin vaiheessa saavutaan määränpäähän, jonka olemassaoloa ei vielä tiedetä. Kuinka paljon meillä on tänä päivänä tällaista tervettä röyhkeyttä taideopintojen alueella ja miten usein olemme kasvokkain oppilaan kanssa, joka harjoittelee himokkaan määrätietoisesti ja omaehtoisesti koettaen kehittyä päivä päivältä paremmaksi, uhmaten opettajan ja ohjaajan viitoittamaa uraa?

Miten yhdistää vallankumouksellisuus ja opettajan (tai opetusministeriön) esittämät vaatimukset taideopinnoissa edistymiseksi? Vaikka iän kypsyttämät aikuiset ovat ilmeisesti kautta aikojen valittaneet nuorison huonontuneen sitten omien nuoruusvuosiensa jälkeen, on tosiasia, että teknisen harjoittelun ja ajan puute ovat tämän päivän todellisia ongelmia useilla taiteen aloilla, ei vähiten klassisen musiikin parissa, mutta myös kuvataiteessa. Oppiminen on hidasta ja puhumme kauniisti elinikäisen oppimisen aatteesta. Kuitenkin myös taideopetusta toteutetaan usein kuin elämä olisi loppumaisillaan jo huomenna. Meillä on kiire saada tuloksia mahdollisimman pian ja opiskelijat opetetaan hyvin varhain ajatukseen työn tulosten esille saattamisesta vaiheessa, jossa kyse ei ole loppuun ajatellun ja viimeistellyn teoksen asettamisesta vuoropuheluun yleisön kanssa. Taiteellisen toiminnan tuloksellisuutta yliopistossa mitataan tilastoihin rekisteröitävillä luvuilla sen sijaan että pohdittaisiin vakavasti tekemisen ja tulosten laatua. 

Taiteellista toimintaa tuotteistetaan myös yhtä vauhdikkaasti kuin uusia mittausmenetelmiä kehitetään. Taiteen sanotaan luovan terveyttä ja hyvinvointia. Olen itse ollut mukana useissa hankkeissa, joiden ytimessä on ollut taiteen ja taidelähtöisten menetelmien käyttäminen jonkin taidemaailman ulkopuolisen asian tai ilmiön käsittelyyn. Meillä on taiteiden tiedekunnassa parhaillaankin TEKESin rahoittama Art@Work –hanke, jossa taidelähtöisiä menetelmiä käytetään luovien verkostojen johtamisen kehittämisessä. Uskon vahvasti taiteen ja taiteellisen prosessin voimaan. Mutta minulla on epäilykseni taiteellista prosessia imitoivan toiminnan hyödyllisyydestä. Ja nyt tulemme taas kysymykseen hitaudesta ja ajan merkityksestä syvissä vesissä uimisen, siis taiteen maailmaan sukeltamisen yhteydessä. Meidän tulee uskaltaa kysyä, onko taiteellista prosessia muistuttavalla puuhastelulla voimaa ja miten nopeasti taiteen on mahdollista vaikuttaa yhtään mihinkään? Voiko toiminta olla oikeasti tuloksellista, jos siihen käytetty aika on verrannollista kerran tai kaksi elämässä tehtyyn juoksulenkkiin tai yhden kerran koettuun talutusratsastukseen? Taidemaailmassa on selkeät näkemykset taidejäljennösten ja kopioiden arvosta. Osaammeko arvottaa taiteellista toimintaa ja tunnistaa aidon kopiosta? Kun myymme taiteellisia prosesseja, interventioita, toiminnallisia työpajoja ja puhumme samaan hengenvetoon niiden tuloksellisesta vaikuttavuudesta, olemmeko valelääkäreitä vai oikeita parantajia?

Etelän ihmiset suuntaavat Lappiin kokeakseen ajan hidastumisen, elämänrytmin tasaantumisen kävelyvauhtiin ja mahdollisuuteen aistia ympäröivää todellisuutta. Kuten luonnosta myös taiteesta haetaan rauhaa ja mahdollisuutta miettiä maailmaa toisinnäkijän vinkkelistä. Toivon, että tuollainen hidas, syvyyksiin ja korkeuksiin kurkottava mentaliteetti saa yhä enemmän jalansijaa myös Lapin yliopistossa, etenkin taiteiden tiedekunnassa, vaikka elämmekin kiihkeää, uutta osaamisen suuntaamisen ja tulostavoitteiden aikakautta.

Jaana Erkkilä
Kuvataiteen professori
Taiteiden tiedekunta
Lapin yliopisto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti