Hiljaa hyvä tulee

Vanhoissa sananlaskuissa on paljon viisautta, vaikka niiden mukaan eläminen ei ole erityisen muodikasta, saati sitten helppoa. Suomenkielessä sana hiljaa voidaan ymmärtää kahdella tavalla ja molemmat ovat sekä taiteen että tutkimuksen piirissä keskeisiä tekijöitä. Edetä toimissaan hiljaa voidaan ymmärtää sekä hitaasti että vähin äänin etenemiseksi.
 
Mitä tekemistä hitaudella ja/tai hiljaisuudella on tämän päivän yhteiskunnassa, yliopistossa, taidemaailmassa? Hitaudesta ja hiljaisuudesta on tullut eräänlainen kaipuun kohde, kaukainen Impivaara, hallin hampaan ulottumattomissa oleva oravanpesä, jossa voisimme levätä lempeän tuulen keinuteltavina. Tutkimus ja taide ovat hitaita töitä, jotka tarvitsevat myös hiljaisuutta ympärilleen. Uusien asioiden oppiminen syvällisesti on pitkä, hidas ja usein myös vähin äänin tapahtuva prosessi. Hitauden ja hiljaisuuden merkitys työn hyvin tekemiselle on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta todesta sen enempää koulutusorganisaatioissa kuin työelämässäkään. Nopeus ja äänekkyys katsotaan tehokkuudeksi ja hyväksi asioiden hoitamiseksi. Äänekkyydellä tarkoitan tässä yhteydessä nopeaa tiedottamista, hankkeiden (hyvin tai huonosti hoidettujen) julkistamista ja näkyväksi tekemistä varsinaisesta sisällöstä ja laadusta riippumatta. Julkisuudesta on tullut oudolla tavalla laadun määre, vaikka niillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
 
Mitä tapahtuu ajan tarpeelle, kun taide ja tutkimus yhdistetään? Olisiko mahdollista kuvitella ajan puolittuvan, kun yksi ihminen, taiteilija-tutkija tekee kahden työt? Vai tarvitaanko kaksinkertainen aika yhteen työhön, vaikka tekijöitä on yksi, mutta tehtäviä kaksi? Nietzsche valitti jo 1800-luvulla, miten voittoa takaa-ajava elämä uuvuttaa ihmisen ja varsinaiseksi hyveeksi on tullut se, että tekee jotakin lyhyemmässä ajassa kuin joku muu (1882/2004, 177). Mitä merkitystä valmiin taideteoksen tai tutkimuksen sisällölle ja laadulle on sillä, miten paljon tai vähän aikaa sen valmistumiseen on kulunut? Antaako teos meille jotakin enemmän, jos se on tehty nopeasti ja tiedämme taiteilijan säästäneen aikaa? Onko tutkimustulos parempi ja luotettavampi, jos se on syntynyt ennätysajassa ja tiedämme tutkijan jo viilettävän uusien haasteiden parissa? Vai onko nopeus hutilointia? Mikä on ihanteellinen ajan määrä teoksen/tutkimuksen valmistumiseen käytettäväksi, että sen katsotaan olevan tehokkaasti mutta syvällisesti tuotettu? Mitä on sellainen tieto, jota kannattaa etsiä taiteilija-tutkijan voimin, jos tiedämme, että taide ei ole nopeuslaji?
 
Nietzche pohdiskeli aikanaan taiteen olemusta ja ajattelijan elämää. Hän kirjoitti laskien itsensä taiteilijaksi, että me emme kuulu niihin, jotka saavat ajatuksia vasta kirjojen antamasta sysäyksestä - meidän tapamme ajatella on ulkosalla kävellen, hyppien, nousten, tanssien, mieluimmin autioilla vuorilla tai aivan meren partaalla, siinä missä tietkin tulevat mietteliäiksi (2004, 222). Taide kumpuaa jostakin muualta kuin teoreettisesta lähteestä, vaikka kirjat ja sanojen maailma eivät olisikaan taiteilijalle vieraita. Kun astumme tutkimuksen maailmaan, meidän kannattaa muistaa, mistä olemme kotoisin ja minkälaisia tuliaisia meillä on mukanamme. Jos katsomme maailmaa taiteilija-tutkijoina, mitä sellaista näemme, joka jää muiden alojen asiantuntijoilta piiloon?
 
Kun taideteollisista oppilaitoksista on tullut osa yliopistoja, on tarve sopeutua akateemiseen maailmaan ollut niin valtava, että taide ja taiteellinen toiminta on alistettu jollekin sellaiselle akateemisuudelle, jonka monet muut tieteenalat ovat jo jättäneet taakseen. Pohdimme edelleen, onko taiteellinen tutkimus tutkimusta ja miten paljon perinteisiä menetelmiä meidän tulisi hallita voidaksemme tehdä uskottavaa tutkimusta tai edes kelvollisia opinnäytetöitä. Taiteellisen toiminnan tila pienenee ja siihen käytettävä aika lyhenee, jos vaalimme nopeuden hyvettä ja uskottelemme itsellemme ja muille, että ajatusten näkyväksi tekemistä voi oppia nopeasti ja tehokkaasti pieninä muutaman opintopisteen annoksina. Mitä erityistä osaamista ja maailman hahmottamisen tapaa voimme muille jakaa, jos kiellämme oman alkuperämme?
 
Visuaalisen lukutaidon merkityksestä on puhuttu vuosikaudet erityisesti peruskoulussa. Odottelen mielenkiinnolla aikaa, jolloin tuo keskustelu siirtyy yliopistoon ja saavuttaa taiteiden tiedekunnan. Mutta kuten sananlasku sanoo, hiljaa hyvä tulee. Vielä ei taidetta oteta vakavasti tiedon välineenä. Toivossa elämme ja tulevaa odotamme. Siihen asti uskomme Nietzcheä, joka kannatti elämää tiedon välineenä ja kirjoitti, että tämä periaate sydämessä ihminen voi elää urhoollisesti ja vielä elää iloisesti ja nauraa iloisesti (2004, 174)!
 
Jaana Erkkilä
Professori, kuvataide

Lapin kansanedustajaehdokkaiden reaktio kuvataiteilijoiden heikkoon asemaan

Sain 27.2.2015 taidemaalariliitosta sähköpostia. (Liitto tiedottaa jäsenistöään nykyään pääasiassa sähköpostitse. Tulostetut jäsenkirjeet kuuluvat jo melkein menneisyyteen.) Email-jäsentiedotteessa sanotaan muun muassa seuraavaa: ”Eduskuntavaalien aika lähestyy, joten nyt on hyvä aika olla yhteydessä ehdokkaisiin ja kertoa heille kuvataiteilijoiden asemasta. Yritämme vaikuttaa siihen, että kuvataiteilijoiden eläke- ja sosiaaliturvaa parannettaisiin.” Liitto pyytää tiedotteessa jäsenistönsä apua, jotta jäsenet ottaisivat yhteyttä oman vaalipiirinsä eduskuntavaaliehdokkaisiin ja lähettäisivät heille seuraavan kirjeen ja kysymykset:

Hyvä eduskuntavaaliehdokas

Haluan kiinnittää huomiosi kuvataiteilijoiden eläke- ja sosiaaliturvaan. Siksi alla on muutama kysymys, johon pyydän sinulta vastauksia.

Kuvataiteilijoiden asema on Taiteilijan asema 2010 -tutkimuksen (Kaija Rensujeff, Taike 2014) mukaan kaikista taiteilijoista heikoin. Kuvataiteilijan työhön kuuluu teosten näyttäminen esimerkiksi näyttelyissä. Näyttelyn järjestäminen maksaa taiteilijalle 3000-4000 euroa. Materiaalikulut voivat vaihdella tuhannesta eurosta kymmeniin tuhansiin, taiteen alasta ja tekniikasta riippuen. Vuoden työhuonekulut pääkaupunkiseudulla (jossa suurin osa Suomen taiteilijoista asuu) ovat 5000-6000 euroa/vuosi.

Apurahat mahdollistavat kuvataiteilijan työskentelyn ja niiden kautta kuvataiteilija saa myös eläke- ja sosiaaliturvaa. Taiteilijoilla on mahdollisuus hakea joka toinen vuosi Taiteen edistämiskeskukselta 8000 euron suuruista näyttöapurahaa, mutta esim. vuonna 2014 apurahoja riitti vain 120 kuvataiteilijalle, kun kuvataiteilijoita on n. 3000.

Kysymykset:

1) Pitäisikö mielestäsi näyttöapurahojen määrä kiireisesti tuplata, kolminkertaistaa

    vai antaa olla ennallaan? Miksi?

2) Apurahaa saavat kuvataiteilijat on vakuutettu apurahakauden ajan Melassa

    MYEL-työeläkevakuutuksella. Mutta eläke- ja sosiaaliturva koskee vain apurahansaajia,

    ei vapaiden kuvataiteilijoiden ei-työsuhteista työtä. Pitäisikö mielestäsi myös

    ei-työsuhteinen työ voida MYEL-vakuuttaa, jotta eläke- ja sosiaaliturva koskettaisi

    mahdollisimman montaa kuvataiteilijaa? Perustele kantasi.

3) Monilla kuvataiteilijoilla työuran aikainen tulotaso jää niin pieneksi, että

    eläkevakuutusmaksujen maksaminen voi olla taloudellisesti vaikeaa eivätkä

    eläkevakuutusmaksut kuitenkaan kerrytä eläkettä edes ns. takuueläkkeen

    määrään saakka. Miten ratkaisisit tämän eläketurvaongelman?

4) Valtio myöntää ns. ylimääräisiä taiteilijaeläkkeitä noin 50-60 kappaletta vuosittain.

    Taiteilijaeläke kuitenkin leikkaa takuueläkkeen määrää ns. yhteensovittamisperiaatteen

    mukaisesti. Pitäisikö taiteilijaeläkkeiden kappalemäärää nostaa? Entä pitäisikö se olla

    takuueläkkeen lisäksi, ei sijasta, saatavaa eläkettä? Perustele kantasi.

5) Näetkö perustulon toimivana ratkaisuna taiteilijoiden työttömyys- ja toimeentuloturvan

    parantamiseksi? Perustele kantasi.

Mahdolliset vastaukset pyydetään välittämään suoraan taidemaalariliittoon, jotta liiton työntekijät voivat tehdä yhteenvedon ja katsoa vaalien jälkeen mitä luvattiin ja mitä pidettiin. Lähetin Kalevalanpäivänä 28.2.2015 viestin kaikille niille Lapin kansanedustajaehdokkaille, joiden yhteystiedot olivat internetistä löydettävissä, toisin sanoen yhteensä noin 70 ehdokkaalle. Yhteystiedot löytyivät pääsääntöisesti puolueiden eduskuntavaalisivustoilta. Heikoimmin tietoja löytyi Vihreiltä, RKP:ltä ja SKP:ltä. Parhaiten Keskustalta, jonka ehdokkaiden kuvien yhteydessä oli sähköpostilinkki, josta ehdokkaalle pääsi suoraan lähettämään sähköpostia. Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten ehdokkaiden sähköpostiosoitteet löytyivät melko helposti, mutta ilman linkitystä. Sdp:n ehdokkaiden sähköpostitietoja ei ollut näkyvillä, mutta linkkejä heidän kotisivuilleen löytyi ja vaalisivuston kautta ehdokkaille pysyi lähettämään viestin erillisellä lomakkeella.

Tähän päivään (9.3.2015) mennessä kolme kansanedustajaehdokasta on vastannut sähköpostiviestiin. Kaksi heistä vastasi myös kysymyksiin.

Kalle Lampela