Vanhoissa sananlaskuissa on paljon viisautta, vaikka niiden
mukaan eläminen ei ole erityisen muodikasta, saati sitten helppoa.
Suomenkielessä sana hiljaa voidaan
ymmärtää kahdella tavalla ja molemmat ovat sekä taiteen että tutkimuksen
piirissä keskeisiä tekijöitä. Edetä toimissaan hiljaa voidaan ymmärtää sekä
hitaasti että vähin äänin etenemiseksi.
Mitä tekemistä hitaudella ja/tai hiljaisuudella on tämän
päivän yhteiskunnassa, yliopistossa, taidemaailmassa? Hitaudesta ja hiljaisuudesta
on tullut eräänlainen kaipuun kohde, kaukainen Impivaara, hallin hampaan
ulottumattomissa oleva oravanpesä, jossa voisimme levätä lempeän tuulen
keinuteltavina. Tutkimus ja taide ovat hitaita töitä, jotka tarvitsevat myös
hiljaisuutta ympärilleen. Uusien asioiden oppiminen syvällisesti on pitkä,
hidas ja usein myös vähin äänin tapahtuva prosessi. Hitauden ja hiljaisuuden
merkitys työn hyvin tekemiselle on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta
todesta sen enempää koulutusorganisaatioissa kuin työelämässäkään. Nopeus ja
äänekkyys katsotaan tehokkuudeksi ja hyväksi asioiden hoitamiseksi.
Äänekkyydellä tarkoitan tässä yhteydessä nopeaa tiedottamista, hankkeiden
(hyvin tai huonosti hoidettujen) julkistamista ja näkyväksi tekemistä
varsinaisesta sisällöstä ja laadusta riippumatta. Julkisuudesta on tullut
oudolla tavalla laadun määre, vaikka niillä ei varsinaisesti ole mitään
tekemistä toistensa kanssa.
Mitä tapahtuu ajan tarpeelle, kun taide ja tutkimus
yhdistetään? Olisiko mahdollista kuvitella ajan puolittuvan, kun yksi ihminen,
taiteilija-tutkija tekee kahden työt? Vai tarvitaanko kaksinkertainen aika
yhteen työhön, vaikka tekijöitä on yksi, mutta tehtäviä kaksi? Nietzsche
valitti jo 1800-luvulla, miten voittoa takaa-ajava elämä uuvuttaa ihmisen ja
varsinaiseksi hyveeksi on tullut se, että tekee jotakin lyhyemmässä ajassa kuin
joku muu (1882/2004, 177). Mitä merkitystä valmiin taideteoksen tai tutkimuksen
sisällölle ja laadulle on sillä, miten paljon tai vähän aikaa sen
valmistumiseen on kulunut? Antaako teos meille jotakin enemmän, jos se on tehty
nopeasti ja tiedämme taiteilijan säästäneen aikaa? Onko tutkimustulos parempi
ja luotettavampi, jos se on syntynyt ennätysajassa ja tiedämme tutkijan jo
viilettävän uusien haasteiden parissa? Vai onko nopeus hutilointia? Mikä on
ihanteellinen ajan määrä teoksen/tutkimuksen valmistumiseen käytettäväksi, että
sen katsotaan olevan tehokkaasti mutta syvällisesti tuotettu? Mitä on sellainen
tieto, jota kannattaa etsiä taiteilija-tutkijan voimin, jos tiedämme, että taide
ei ole nopeuslaji?
Nietzche pohdiskeli aikanaan taiteen olemusta ja ajattelijan
elämää. Hän kirjoitti laskien itsensä taiteilijaksi, että me emme kuulu niihin,
jotka saavat ajatuksia vasta kirjojen antamasta sysäyksestä - meidän tapamme ajatella on ulkosalla kävellen,
hyppien, nousten, tanssien, mieluimmin autioilla vuorilla tai aivan meren
partaalla, siinä missä tietkin tulevat mietteliäiksi (2004, 222). Taide kumpuaa
jostakin muualta kuin teoreettisesta lähteestä, vaikka kirjat ja sanojen
maailma eivät olisikaan taiteilijalle vieraita. Kun astumme tutkimuksen
maailmaan, meidän kannattaa muistaa, mistä olemme kotoisin ja minkälaisia
tuliaisia meillä on mukanamme. Jos katsomme maailmaa taiteilija-tutkijoina,
mitä sellaista näemme, joka jää muiden alojen asiantuntijoilta piiloon?
Kun taideteollisista oppilaitoksista on tullut osa
yliopistoja, on tarve sopeutua akateemiseen maailmaan ollut niin valtava, että
taide ja taiteellinen toiminta on alistettu jollekin sellaiselle
akateemisuudelle, jonka monet muut tieteenalat ovat jo jättäneet taakseen. Pohdimme
edelleen, onko taiteellinen tutkimus tutkimusta ja miten paljon perinteisiä
menetelmiä meidän tulisi hallita voidaksemme tehdä uskottavaa tutkimusta tai
edes kelvollisia opinnäytetöitä. Taiteellisen toiminnan tila pienenee ja siihen
käytettävä aika lyhenee, jos vaalimme nopeuden hyvettä ja uskottelemme
itsellemme ja muille, että ajatusten näkyväksi tekemistä voi oppia nopeasti ja
tehokkaasti pieninä muutaman opintopisteen annoksina. Mitä erityistä osaamista
ja maailman hahmottamisen tapaa voimme muille jakaa, jos kiellämme oman
alkuperämme?
Visuaalisen lukutaidon merkityksestä on puhuttu vuosikaudet
erityisesti peruskoulussa. Odottelen mielenkiinnolla aikaa, jolloin tuo
keskustelu siirtyy yliopistoon ja saavuttaa taiteiden tiedekunnan. Mutta kuten
sananlasku sanoo, hiljaa hyvä tulee. Vielä ei taidetta oteta vakavasti tiedon
välineenä. Toivossa elämme ja tulevaa odotamme. Siihen asti uskomme Nietzcheä,
joka kannatti elämää tiedon välineenä ja kirjoitti, että tämä periaate
sydämessä ihminen voi elää urhoollisesti ja vielä elää iloisesti ja nauraa
iloisesti (2004, 174)!
Jaana Erkkilä
Professori,
kuvataide
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti