Hiljaa hyvä tulee

Vanhoissa sananlaskuissa on paljon viisautta, vaikka niiden mukaan eläminen ei ole erityisen muodikasta, saati sitten helppoa. Suomenkielessä sana hiljaa voidaan ymmärtää kahdella tavalla ja molemmat ovat sekä taiteen että tutkimuksen piirissä keskeisiä tekijöitä. Edetä toimissaan hiljaa voidaan ymmärtää sekä hitaasti että vähin äänin etenemiseksi.
 
Mitä tekemistä hitaudella ja/tai hiljaisuudella on tämän päivän yhteiskunnassa, yliopistossa, taidemaailmassa? Hitaudesta ja hiljaisuudesta on tullut eräänlainen kaipuun kohde, kaukainen Impivaara, hallin hampaan ulottumattomissa oleva oravanpesä, jossa voisimme levätä lempeän tuulen keinuteltavina. Tutkimus ja taide ovat hitaita töitä, jotka tarvitsevat myös hiljaisuutta ympärilleen. Uusien asioiden oppiminen syvällisesti on pitkä, hidas ja usein myös vähin äänin tapahtuva prosessi. Hitauden ja hiljaisuuden merkitys työn hyvin tekemiselle on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta todesta sen enempää koulutusorganisaatioissa kuin työelämässäkään. Nopeus ja äänekkyys katsotaan tehokkuudeksi ja hyväksi asioiden hoitamiseksi. Äänekkyydellä tarkoitan tässä yhteydessä nopeaa tiedottamista, hankkeiden (hyvin tai huonosti hoidettujen) julkistamista ja näkyväksi tekemistä varsinaisesta sisällöstä ja laadusta riippumatta. Julkisuudesta on tullut oudolla tavalla laadun määre, vaikka niillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
 
Mitä tapahtuu ajan tarpeelle, kun taide ja tutkimus yhdistetään? Olisiko mahdollista kuvitella ajan puolittuvan, kun yksi ihminen, taiteilija-tutkija tekee kahden työt? Vai tarvitaanko kaksinkertainen aika yhteen työhön, vaikka tekijöitä on yksi, mutta tehtäviä kaksi? Nietzsche valitti jo 1800-luvulla, miten voittoa takaa-ajava elämä uuvuttaa ihmisen ja varsinaiseksi hyveeksi on tullut se, että tekee jotakin lyhyemmässä ajassa kuin joku muu (1882/2004, 177). Mitä merkitystä valmiin taideteoksen tai tutkimuksen sisällölle ja laadulle on sillä, miten paljon tai vähän aikaa sen valmistumiseen on kulunut? Antaako teos meille jotakin enemmän, jos se on tehty nopeasti ja tiedämme taiteilijan säästäneen aikaa? Onko tutkimustulos parempi ja luotettavampi, jos se on syntynyt ennätysajassa ja tiedämme tutkijan jo viilettävän uusien haasteiden parissa? Vai onko nopeus hutilointia? Mikä on ihanteellinen ajan määrä teoksen/tutkimuksen valmistumiseen käytettäväksi, että sen katsotaan olevan tehokkaasti mutta syvällisesti tuotettu? Mitä on sellainen tieto, jota kannattaa etsiä taiteilija-tutkijan voimin, jos tiedämme, että taide ei ole nopeuslaji?
 
Nietzche pohdiskeli aikanaan taiteen olemusta ja ajattelijan elämää. Hän kirjoitti laskien itsensä taiteilijaksi, että me emme kuulu niihin, jotka saavat ajatuksia vasta kirjojen antamasta sysäyksestä - meidän tapamme ajatella on ulkosalla kävellen, hyppien, nousten, tanssien, mieluimmin autioilla vuorilla tai aivan meren partaalla, siinä missä tietkin tulevat mietteliäiksi (2004, 222). Taide kumpuaa jostakin muualta kuin teoreettisesta lähteestä, vaikka kirjat ja sanojen maailma eivät olisikaan taiteilijalle vieraita. Kun astumme tutkimuksen maailmaan, meidän kannattaa muistaa, mistä olemme kotoisin ja minkälaisia tuliaisia meillä on mukanamme. Jos katsomme maailmaa taiteilija-tutkijoina, mitä sellaista näemme, joka jää muiden alojen asiantuntijoilta piiloon?
 
Kun taideteollisista oppilaitoksista on tullut osa yliopistoja, on tarve sopeutua akateemiseen maailmaan ollut niin valtava, että taide ja taiteellinen toiminta on alistettu jollekin sellaiselle akateemisuudelle, jonka monet muut tieteenalat ovat jo jättäneet taakseen. Pohdimme edelleen, onko taiteellinen tutkimus tutkimusta ja miten paljon perinteisiä menetelmiä meidän tulisi hallita voidaksemme tehdä uskottavaa tutkimusta tai edes kelvollisia opinnäytetöitä. Taiteellisen toiminnan tila pienenee ja siihen käytettävä aika lyhenee, jos vaalimme nopeuden hyvettä ja uskottelemme itsellemme ja muille, että ajatusten näkyväksi tekemistä voi oppia nopeasti ja tehokkaasti pieninä muutaman opintopisteen annoksina. Mitä erityistä osaamista ja maailman hahmottamisen tapaa voimme muille jakaa, jos kiellämme oman alkuperämme?
 
Visuaalisen lukutaidon merkityksestä on puhuttu vuosikaudet erityisesti peruskoulussa. Odottelen mielenkiinnolla aikaa, jolloin tuo keskustelu siirtyy yliopistoon ja saavuttaa taiteiden tiedekunnan. Mutta kuten sananlasku sanoo, hiljaa hyvä tulee. Vielä ei taidetta oteta vakavasti tiedon välineenä. Toivossa elämme ja tulevaa odotamme. Siihen asti uskomme Nietzcheä, joka kannatti elämää tiedon välineenä ja kirjoitti, että tämä periaate sydämessä ihminen voi elää urhoollisesti ja vielä elää iloisesti ja nauraa iloisesti (2004, 174)!
 
Jaana Erkkilä
Professori, kuvataide